Loppu ja sen alku

Olimme poikaystäväni kanssa seurustelleet jo useita vuosia, onnellisia hetkiä oli ollut paljon ja vähintään yhtä paljon onnettomia vastapainona. Olimme teinirakastavaiset, melkein lapsia tutustuessamme, joten kasvoimme vuosien kuluessa yhdessä. Kaikki oli molemmille uutta ja jännittävää, ensimmäiset kokeilut rakkaudesta sujuivat turvallisessa ilmapiirissä ja olimme toistemme parhaat ystävät. Meitä karehdittiin ja pidettiin oikeana pariskunnan malliesimerkkinä. Välimme olivat aina olleet todella läheiset ja luottamus huipussaan, mutta jo vuoden ajan asiat olivat muuttuneet koko ajan huonompaan suuntaan.

Olin jo kauan kaivannut vapautta, ottanut etäisyyttä poikaystävääni ja alkanut tukeutua enemmän ystäviini. Olimme toki poikaystäväni kanssa puhuneet erostakin useaan otteeseen, mutta hänen optimistisuutensa sai aina minunkin pääni kääntymään ja emme kuitenkaan pystyneet elämään ilman toisiamme. Suhde merkitsi meille molemmille niin vahvasti turvasatamaa ja jotain, joka meillä olisi vaikka kaikki muu elämässä kaatuisi.

Käännekohtana oli, että sinä keväänä hullaannuin täydellisesti mieheen, jota sitä ennen olin vain kaukaa uskaltanut vilkuilla. Hän liikkui paljon baareissa kuten minäkin, poikaystäväni viihtyessä kotona. Ihastukseltani sain rajatonta huomiota ja hänen valloittamisyrityksensä kävivät aina vain rohkeimmiksi. Lopulta raskain sydämin ja omatunnoin aloin antaa periksi hänen charmilleen ja sukelsin liian syvälle pettämisen ja valehtelun salakavalaan maailmaan.

Mikä ajaa ihmisen pettämään? Sanotaan, että naiset hakevat rakkautta ja hellyyttä, miehet taas seksiä, mikä on aika kärjistävää. Minulle salasuhde oli seikkailu, mahdollisuus kokeilla fyysistä läheisyyttä jonkun muunkin kuin oman kumppanin kanssa. Minua nimittäin ahdisti suunnattomasti ajatus, etten ikinä elämässäni tulisi harrastamaan seksiä muiden kuin poikaystäväni kanssa, etten ikinä tuntisi uudestaan sitä alkuhuumaa ja miltä ensikosketus tuntuu, etten ikinä saisi vertailukohtaa ja tietäisi millainen joku toinen voisi olla.

Syyllisyys oli musertaa minut, hädin tuskin sain pidettyä sen sisälläni ja sulkeuduin jotten vahingossa paljastaisi mitään, sillä tiesin millaisen tuskan tuottaisin keventämällä omatuntoani. Etäännyimme valtavasti poikaystäväni kanssa toisistamme ja välimme muuttuivat koko ajan väkinäisemminki. Olin niin omatuntoni vainoama, niin kiireinen yrittäessäni edes joten kuten antaa itselleni anteeksi, etten huomannut miten vähitellen työnsin poikaystävääni toisen syliin. Toisin kuin minä, hän oli avoin ja kesäkuun ollessa puolessa välissä monivuotinen yhteinen turvallinen tiemme jakautui kahdeksi poluksi vastusteluistani ja aneluistani huolimatta.

En voinut uskoa eroamme todeksi. Minä olin aina ollut meistä kahdesta se vahva, se joka ottaa kiperissä tilanteissa johdon, se joka sanoo miten asiat ovat. En ollut ikinä ennen ymmärtänyt, että vahvuuteni lähde oli poikaystäväni ja ilman häntä en ollut yhtään mitään. Tunsin suurta katkeruutta että hän pystyi hylkäämään minut kerralla edes antamatta enää uutta tilaisuutta, kun taas minä olin kerta kerran jälkeen jäänyt hänen luokseen hänen sitä pyytäessään, vaikka olisinkin halunnut lähteä. Hän jatkoi elämäänsä ilman surun häivääkään, minä jäin yksin pimeyteen leikkimään mieleni kanssa.

Eromme kuitenkin antoi T:lle tilaisuuden lähestyä minua, enkä tiedä olisiko meistä ikinä tullut kavereita ilman sitä.