Äärirajoilla

Kauniita kesäpäiviä, ihmiset iloisin mielin, kaikkialla näkyvissä rakkautta. Minun maailmani oli kuitenkin pimentynyt. Jokainen hetki oli taistelua, koskaan ennen elämässäni kipu ei ollut viiltänyt niin pahasti sydäntäni. Olin koko ajan hysteerinen, roikuin exässä puoliväkisin ja yritin anella häntä takaisin. Joka kerta kun näin hänet jossain uuden tyttöystävänsä kanssa luulin että kuolisin siihen paikkaan. Lopulta toivoin. Mutta ei.

Muille esitin vahvaa selviytyjää vaikka jokainen sekunti tappoi sisältäpäin. Olin välillä jopa ylihilpeän riehakas, ajauduin seikkailuihin ja pariin pikasuhteeseen tavoitteenani unohtaa edes hetkeksi, mutta satutin itseäni niillä vain lisää. Kun on vuosia ollut toisen ihmisen lähellä ei voi käsittää millaista kipua ja tyhjyyttä aiheuttaa se, että saattoi kulua viikkoja ja kuukausia ilman että todella koski toista ihmistä. Olin pakahtumassa hellyyden ja läheisyyden puutteeseen.

Koskaan aiemmin en ollut tutustunut netissä yhteenkään ihmiseen. Siis tietenkin olin jonkin verran ollut yhteyksissä joihinkin, mutta en sillä tavalla että netin kautta jostain ihmisestä tulisi osa myös tavallista elämääni. T muutti tämän asian. Elettiin heinäkuun ensimmäistä päivää kun hän otti minuun yhteyttä, kyseli varovaisesti suhteeni päättymisestä ja aloimme jutella enemmänkin. Nettikeskusteluistamme tuli satunnaista tyyliin kerran viikossa -viihdettä.

T:n paheeksi on sanottava että hänen uskomaton persoonansa ei päässyt näissä keskusteluissa oikeuksiinsa, päinvastoin. Sain hänestä kevytmielisen, häikäilemättömän pelimiehen kuvan. Pidin häntä myös melko yksinkertaisena ja lapsekkaana tyyppinä. Näistä syistä välillä jopa välttelin keskutelujamme, mikä jälkeenpäin on naurattanut suuresti.

Elokuun alussa exäni uusi suhde oli ohi. Olin jo päässyt pahimman kriisin ohi siihen mennessä ja tyhmyyttäni ajauduin taas hänen vietäväkseen. Emme palanneet takaisin yhteen, mutta vietimme aikaa toistemme seurassa entiseen tapaan ja sisimmässäni kai uskoin siihen, että paluu entiseen olisi mahdollinen. Siksi minulle tuli shokkina kun exäni lokakuussa ilmoitti tavanneensa taas uuden ja hylkäsi minut täysin. Eniten sattui että jäljelle ei jäänyt edes ystävyyttä, hän ei välittänyt mitä minulle tapahtui. Kokoonparsittu sydämeni oli vielä enemmän palasina kuin kesällä.

Oli lukuisia päiviä etten pystynyt tekemään mitään, en hoitamaan opiskelujani, en välttämättä edes nousemaan sängystä. Saatoin lyhistyä keskelle eteisen lattiaa itkemään, välillä vain ulvoin pahaa oloa yksinäni. Keksin sisältäni ajatuksen, joka piti minua pahimpina hetkinä järjissään: "Minä olen minä, ja vaikka mitä tapahtuisi, kukaan ei voi ottaa sitä minulta pois." Sitä hoin ja hoin itselleni. Lopulta luovutin exäni takaisin voittamisen suhteen ja oloni helpottui huomattavasti.

Lokakuun puolessavälissä, tuskani ollessa pahimmillaan, oli myös ensimmäinen kerta kun kohtasin T:n kaksin kasvotusten. Idea syntyi nettijutustelussa; molemmat olimme kaupungille menossa asioille, miksei mentäisi yhdessä? Olin epäileväinen, mutta uteliaisuuttani halusin tavata hänet. Varsinkin kun hän kertoi olevansa sillä hetkellä tauolla suhteesta Rakkaansa kanssa.

En olisi voinut enempää yllättyä siitä, millainen yhteisestä kauppareissustamme tuli. Netin yli-itsevarma ja flirttaileva T olikin täydellinen herrasmies, hyvin hauskaa seuraa ja niin ystävällinen ja mukava, että sitä oli mahdoton käsittää. Kaikkein oudointa oli kuitenkin se, että juttelimme taukoamatta ja tuntui kuin olisimme aina tunteneet toisemme. Ei vaivaantuneita hiljaisuuksia mitä vieraiden kesken yleensä on, ei takeltelua puheessa ja varomista sanoissa. Kaikki oli ihmeellisen helppoa.

Tämän jälkeen tapasimme muutaman kerran niin, että hän heitti minua ja kavereitani kyydissään baareihin, kerran jopa minut kotiin. Tunsin aina outoa vetoa häntä kohtaan ja tuolloin yritinkin flirttailla häpeämättömästi, mutta hän vain naureskeli hyväntahtoisesti, olihan hänellä Rakkaansa jossain siellä. Tuona iltana koskin häntä ensi kertaa, tuikkasin poskelle pusun kiitokseksi kotipihallani.

Syksyn kuluessa suhteeni kevään ihastusmieheen virkosi uudestaan. Päädyimme seksisuhteeseen joka oli minulle erittäin kuluttava, sillä olin ihastunut uudelleen ja halusin koko ajan enemmän, hän taas oli välinpitämätön ja ikuinen kulkuriluonne, oikea casanova. Joulukuun alkaessa olin vihdoin onnistunut saamaan hänestä tunteidenrippeitä irti, mutta sitten T teki odottamatta äkkirynnäkön elämääni, jonka jälkeen ei muilla miehillä ole ollut sijaa sydämessäni.

Loppu ja sen alku

Olimme poikaystäväni kanssa seurustelleet jo useita vuosia, onnellisia hetkiä oli ollut paljon ja vähintään yhtä paljon onnettomia vastapainona. Olimme teinirakastavaiset, melkein lapsia tutustuessamme, joten kasvoimme vuosien kuluessa yhdessä. Kaikki oli molemmille uutta ja jännittävää, ensimmäiset kokeilut rakkaudesta sujuivat turvallisessa ilmapiirissä ja olimme toistemme parhaat ystävät. Meitä karehdittiin ja pidettiin oikeana pariskunnan malliesimerkkinä. Välimme olivat aina olleet todella läheiset ja luottamus huipussaan, mutta jo vuoden ajan asiat olivat muuttuneet koko ajan huonompaan suuntaan.

Olin jo kauan kaivannut vapautta, ottanut etäisyyttä poikaystävääni ja alkanut tukeutua enemmän ystäviini. Olimme toki poikaystäväni kanssa puhuneet erostakin useaan otteeseen, mutta hänen optimistisuutensa sai aina minunkin pääni kääntymään ja emme kuitenkaan pystyneet elämään ilman toisiamme. Suhde merkitsi meille molemmille niin vahvasti turvasatamaa ja jotain, joka meillä olisi vaikka kaikki muu elämässä kaatuisi.

Käännekohtana oli, että sinä keväänä hullaannuin täydellisesti mieheen, jota sitä ennen olin vain kaukaa uskaltanut vilkuilla. Hän liikkui paljon baareissa kuten minäkin, poikaystäväni viihtyessä kotona. Ihastukseltani sain rajatonta huomiota ja hänen valloittamisyrityksensä kävivät aina vain rohkeimmiksi. Lopulta raskain sydämin ja omatunnoin aloin antaa periksi hänen charmilleen ja sukelsin liian syvälle pettämisen ja valehtelun salakavalaan maailmaan.

Mikä ajaa ihmisen pettämään? Sanotaan, että naiset hakevat rakkautta ja hellyyttä, miehet taas seksiä, mikä on aika kärjistävää. Minulle salasuhde oli seikkailu, mahdollisuus kokeilla fyysistä läheisyyttä jonkun muunkin kuin oman kumppanin kanssa. Minua nimittäin ahdisti suunnattomasti ajatus, etten ikinä elämässäni tulisi harrastamaan seksiä muiden kuin poikaystäväni kanssa, etten ikinä tuntisi uudestaan sitä alkuhuumaa ja miltä ensikosketus tuntuu, etten ikinä saisi vertailukohtaa ja tietäisi millainen joku toinen voisi olla.

Syyllisyys oli musertaa minut, hädin tuskin sain pidettyä sen sisälläni ja sulkeuduin jotten vahingossa paljastaisi mitään, sillä tiesin millaisen tuskan tuottaisin keventämällä omatuntoani. Etäännyimme valtavasti poikaystäväni kanssa toisistamme ja välimme muuttuivat koko ajan väkinäisemminki. Olin niin omatuntoni vainoama, niin kiireinen yrittäessäni edes joten kuten antaa itselleni anteeksi, etten huomannut miten vähitellen työnsin poikaystävääni toisen syliin. Toisin kuin minä, hän oli avoin ja kesäkuun ollessa puolessa välissä monivuotinen yhteinen turvallinen tiemme jakautui kahdeksi poluksi vastusteluistani ja aneluistani huolimatta.

En voinut uskoa eroamme todeksi. Minä olin aina ollut meistä kahdesta se vahva, se joka ottaa kiperissä tilanteissa johdon, se joka sanoo miten asiat ovat. En ollut ikinä ennen ymmärtänyt, että vahvuuteni lähde oli poikaystäväni ja ilman häntä en ollut yhtään mitään. Tunsin suurta katkeruutta että hän pystyi hylkäämään minut kerralla edes antamatta enää uutta tilaisuutta, kun taas minä olin kerta kerran jälkeen jäänyt hänen luokseen hänen sitä pyytäessään, vaikka olisinkin halunnut lähteä. Hän jatkoi elämäänsä ilman surun häivääkään, minä jäin yksin pimeyteen leikkimään mieleni kanssa.

Eromme kuitenkin antoi T:lle tilaisuuden lähestyä minua, enkä tiedä olisiko meistä ikinä tullut kavereita ilman sitä.

Kohtaamisia

On ironista, millainen ensimmäinen kunnollinen muistikuvani T:stä on. Elettiin tammi-helmikuun vaihdetta 2006 ja päädyimme poikaystäväni kanssa bensa-asemalle samaan aikaan kuin T ja hänen Rakkaansa. Pienellä paikkakunnalla kaikki vähintään tunnistavat toisensa, mutta minä tiesin silloin T:stä hyvin vähän: tietenkin auton jota hän ajaa, syntymävuoden ja sen, että hän oli jo pidemmän aikaa Rakkaansa kanssa kulkenut. Lisäksi olin tietoinen, että poikaystäväni ja T jostain selittämättömästä syystä eivät pitäneet toisistaan, vaan käyttäytyivät hieman kyräillen jossain sattumalla kohdatessaan.

Kyseisenä talvipäivänä sain kuitenkin tilaisuuden tarkastella T:tä hetken aikaa lähemmin. Mieleeni on jäänyt hänessä oleva hämmentävä ristiriitaisuus; olemuksessa oli yhtä aikaa jotakin itsevarmaa ja jopa paha poika -tyyliä, toisaalta hellyyttävää haparointia. Miesten tankatessa vaihdoimme peiteltyjä silmäyksiä T:n Rakkaan kanssa, joka oli minulle ennestään tutumpi. Pidin häntä perussynkkänä tyyppinä joka on aivan vastakohtani, ja myöhemmin arvaukseni osoittautuikin todeksi.

Pari viikkoa myöhemmin lähdimme muutaman sadan kilometrin päähän ostoksille poikaystäväni kanssa. Nauratti huomata, että niinkin kaukana törmäsimme jälleen heihin, kaupan sovituskopeilla. Siinä sitten vaihdettiin ne pakolliset moit, joita pikkukaupunkilaiset harrastavat nähdessään tuttuja kaukana kotoolta ollessaan. Sen jälkeen en aikoihin uhrannut ajatustakaan T:lle tai Rakkaalle, koska keväästä tuli elämäni hektisin ja vaikein.